Neljästoista karanteenipäivä

Erakkoelämää

Olen jo ainakin parikymmentä vuotta nukkunut huonohkosti ja katkonaisesti. Nyt, kotikaranteeniin ja ulkonaliikkumiskiellon aikana olen alkanut nukkua paremmin! Ei tarvi ajatella mihinkään menoa, ei huolehtia siitä, ehtiikö nukkua jos on aikainen herätys.

Olen ollut kerran maalauskurssilla Bengtskärin majakalla. Se oli hieno paikka! Saadapa asua pienellä majakkasaarella aivan rauhassa!

Sitten Merenkulkuhallitus (en muista onko tuon instanssien nimi aivan oikea) alkoi myydä Suomesta majakoita yksityisille. Minua niin harmitti, kun ei ollut tarpeeksi rahaa toteuttaa haavettani.

Nyt olen onneksi kuitenkin päässyt saarelle keskelle merta. Ja nyt on koronakaranteeni: ”saareni”, alue, jolla elän on tällä hetkellä muurien sisällä sijaitseva piha ja talo. Tunnen, outoa kyllä, oloni turvalliseksi. Paha maailma on jossakin ulkopuolella.

– Tänää Kanarian tv:n aamu-uutisissa kerrottiin, että noin viikon kuluttua arvioidaan saavutettavan tautihuipun täällä saarilla. Sitten sairastuneiden määrän pitäisi alkaa laskea. Toivottavasti.

Santa Cruzin messuhalliin alkaa valmistua telttasairaala (Cruz Rojan teltat), sinne tulee 180 vuodepaikkaa ja yläkertaan keskus, josta jaellaan tarvikkeita sairaaloille ja muille laitokselle, mm. kasvosuojaimia ja kertakäyttökäsineitä.

Yhdeksäs karanteenipäivä

Jotakin muuta ajateltavaa! Sitä tarvitsee nyt. Eilen katsoin ja kuuntelin koko päivän koronauutisointia niin täältä kuin Suomesta.

Täällä sairaanhoitohenkilökunta on saanut tartuntoja: Teneriffalla on 55 (lääkäreitä ja sairaanhoitajia) saanut koronainfektion; he ovat tietysti poissa työstään ja se vaikeuttaa jo olemassa olevaa resussipulaa.

Hoitohenkilökunnalle täällä ja Espanjassa aplodeerataan parvekkeilta iltaisin. Se on hieno arvostuksen osoitus, heitä pidetään sankareina tässä vaikeassa tilanteessa, mutta nyt he sanovat: emme halua marttyyreiksi, kuolleiksi sankareiksi.

Suomesta lähetettiin eilinen päivä tiedotuksia Uudenmaan eristämisestä ja koronatilanteesta yleensä.

Pandemia jyllää kaikkialla.

Tänään tarvitsen jo jotakin muuta. Aloitin päiväjärjestyksellä: pukeuduin (ensimmäistä kertaa yli viikkoon), maalasin silmät päähän, tein hieman joogaharjoituksia, kävin pihalla kävelemässä talon ympäri (onneksi on piha!). Pelaamme dominoa, sitten maalailen vähän. Ja yritän olla irti katastrofiuutisista tänään.

P.S. Arvaatteko, mistä olen ottanut kuvat? Se, joka arvaa, saa virtuaalihalauksen. (Henkistä läheisyyttä!) 🙂

Kolmas karanteenipäivä

Epävarmuus tulevaisuudesta

Epätietoisuus siitä, mitä on tulossa, on yksi tekijä, mikä aiheuttaa ahdistusta. Olkoot sitä kuvaamassa tuo myrskyssä katkennut palmumme, joka itkee. Musta väri rungossa on puun sisältä erittyvää nestettä. Odotan josko palmu alkaisi vielä versomaan oksia. Odotamme, milloin ulkonaliikkumiskielto loppuu. Odotamme, milloin korona oltaisiin voitettu.

Tein aikanaan pakolaistyötä ja kävin pakolaisterapiakoulutuksessa. Siellä käsiteltiin muun muassa tulevaisuuden epävarmuuden aiheuttamia ongelmia. Silloin – ja edelleen – turvapaikkojen ja oleskelulupien odotus Suomessa oli pakolaisille pitkä, vuosia kestävä epätietoisuus tulevasta. Se ei ollut heille helppoa kestää. Pakolaisuus on näinäkin aikoina kasvava maailmanlaajuinen ongelma, valitettavasti.

Ihmiskunta on kokenut vaikeita aikoja – epävarmuutta tulevaisuudesta – monesti. Sodat ja kriisit, katastrofit ja luonnonmullistukset, puhumattakaan pienemmistä henkilökohtaisista katastrofeista yksilötasolla, sairaudet, menetykset, ihmissuhdekriisit.

Nyt olemme kaikki epävarmuuden tilassa. Emme tiedä kuinka kauan virus jyllää, emme sitä, pystymmekö terveinä, emmekä sitä, milloin pääsemme takaisin normaaliin arkeen, joka on sitä parasta elämässä.

Silti odotan, elpyykö palmuni, alkaako siitä versoa uutta elämää. Kolmantena karanteenipäivänä alan miettiä jotakin uutta, luovaa tekemistä, elämistä tässä hetkessä. Tulevaisuuden kauhukuvia ei kannata maalailla ainakaan mieleensä, kankaalle ehkä kannattaisi. Pitäisiköhän etsiä maalaustarvikkeet esille?