Olen jatkanut tätä sairasteluharjoittelua ja -byrokratiaa, joten taas kävin terveyskeskuksessa.

Minulla on nyt hankinnassa boton rojo, punainen hälytysnappi ranteeseen, mikäli sairauskohtaus yllättää. Täällä napin voi hankkia kahdella tapaa: Cruz Rojalta (maksullinen) tai Seguridad Socialilta, jonka nappi on ymmärtääkseni maksuton. Seguridad Social arvioi myös muun avuntarpeen.

Ensin piti saada Cruz Roja vastaamaan, he olivat hyvin varattuja. Nyt olen saanut järjestymään niin, että he tulevat asentamaan laitteen huomenna, aamupäivällä. Toivottavasti aikataulu pitää, sillä iltapäivällä minulla on aikavaraus notariaan. Täällä kun aikataulut ovat yleensä joustavia, eikä sovittu aika ole kovin tarkka. Cruz Rojan nappia varten minun täytyi hankkia ystävä tai tuttava, joka ottaisi avaimeni haltuunsa ja tarvittaessa luovuttaisi apua antamaan tuleville, siis ensihoitajille/ambulanssille.
Löysin ystävän, joka asuu lähistöllä ja joka oli valmis ottamaan avaimen.

Anon hätänappia ja tarvittavaa apua myös Seguridad Socialilta, ja siihen tarvitseekin monenlaisia dokumentteja – maan tapa! Tarvitaan sosiaalityöntekijän antamat kaavakkeet täytettynä, omalääkärin ja -hoitajan informe de dependencia, avun tarpeen arvio, suomentaisin. Tarvitaan myös todistus eläkkeestä ja kopiot passista ja residenciakortista. Nämä kaikki olen hankkinut, mutta jotakin vielä puuttuu, ainakin cita kaupungintalolle, jonne paperit palautetaan. Asian käsittely vie sosiaalityöntekijän mukaan kuukausia, joten Cruz Rojan napin saa nopeammin ja sen voi sitten palauttaa, jos Seguridad Socialin nappi ja apu myönnetään.

Sitten vähän sairastelustani, vaikka yleensä en henkilökohtaisista asioista paljon kirjoita.
Oletko keskonen? Minä olen, enkä tiennyt, että keskosuuden ongelmat voivat ilmetä näin vanhentuessa. Olen syntynyt 70 vuotta sitten Pohjois-Suomessa Kemissä kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa 1750g painoisena. Kemissä ei ollut tuolloin happikaappeja, joten minut piti kuljettaa silloiseen Rovaniemen lastensairaalaan happikaappiin, jossa hengittelin ja minua ruokittiin luovutetuilla äidinmaidolla nenämahaletkun kautta kaksi kuukautta. Siihen aikaan ei oltu keksitty mitään kenguruhoitoja, eivätkä vanhempanikaan asuneet paikkakunnalla, joten yksin lasikaapissa vietin elämäni alun. Se jätti jälkensä.

En tiennyt, enkä ole edes koulutuksessani oppinut, että keskosuuden jäljet jäävät vuosikymmeniksi! Olen tiennyt, että silmänpohjissani on ylimääräisiä suonia happilisän aiheuttamana (keskosia sokeutui noina aikoina, jos annettiin liikaa happea). 1955 tämä ongelma löydettiin, minulla säilyi näkö, onneksi!

Mutta keskosen elimet, kuten ymmärtää voi, eivät kohdussa ehtineet kehittyä valmiiksi. Ongelmia voi tulla ikääntyneenä. Keuhkot ja sydän, verenkierto, munuaiset, aivot, kaikkiin voi tulla keskosuuden aiheuttamia sairauksia.

Minä olen elänyt tähän saakka kohtalaisen terveenä, olen sairastellut samoja sairauksia kuin ”täysiaikaiset”. Kunnes yhtäkkiä muutama viikko sitten ilman ennakkovaroitusta minulla meni hetkeksi puhekyky. En saanut sanoja suusta oikein, en suomea, en espanjaa. En voinut soittaa apua, kun en kyennyt puhumaan. Onneksi pystyin liikkumaan. Siispä oli pakko kävellä taksille ja kuski onneksi ymmärsi, kun muistin pari sanaa: San Fernando ja urgencia.

Puhevaikeus kesti onneksi vain tunnin, eikä mitään muuta ilmennyt, ainakaan vielä.

Tietokonetomografiakuvan perusteella diagnoosiksi asetettiin mikroangiopatia chronica, mikä aiheutuu pitkäaikaisesta verenpaineen noususta (lääkitys on) mutta myös siitä, että keskosilla aivojen syvät hiussuonet ovat jääneet keskeneräisiksi. Spesifiä lääkitystä tai hoitoa ei ole.

Niinpä on yritettävä elää loppuelämä hyvin, terveellisestikin, ja toivoa, etteivät keskosuuden traumat taas ilmene.

Pelko jäi! Jospa hätänappi auttaisi vähän.

Tässä pitkä tarina, mutta tiedoksi, jos joku muukin keskonen tämän näkee.