Tässä taannoin, eikä niin kovinkaan kauan sitten kirjoitettiin, myös tieteellisissä julkaisuissa, että joillakin henkilöillä on ns. matkustusgeeni, dopamiinireseptoreihin vaikuttava DRD4. Nämä ihmiset ovat elämyshakuisia ja alttiimpia matkustamaan ja muuttamaan.
Oletettavasti minulla on tuo geeni. Nautin matkalla olosta. Siitä tunteesta, että on ”ei missään”. Lentokentillä koen tuon tunnelman. Seurailen matkustajien vaeltelua, mutta olen silti yksin itseni kanssa. Odottelu ei ole ongelma. Tänään Helsingistä lähtevä kone oli kaksi tuntia myöhässä: kaksi tuntia enemmän lähdön tunnelmaa!
Juna ja laiva, niistäkin pidän. Ainoastaan autoilu moottoritiellä ei ole minun juttuni, se pelottaa.
Lentokoneen nousu, se on ihanaa. Siinä pätee ”kaikki tai ei mitään” -periaate.
Nyt olen Tukholman Arlandassa odottelemassa jatkolentoa Teneriffalle.
– Elämä on matka. 🙂
Mikähän geeni minulla mahtaa olla. Matkustamisessa tykkään vain perille pääsemisestä (mieluiten Etelä-Teneriffalle). Siirtyminen Suomen kodista Teneriffan hotelliin on minulle kamalan tylsää ja raskasta – paitsi jos sattuu mukavaa matkaseuraa … lisäksi yritän seisoa käytävällä mahdollisimman paljon.
Olisipa hauskaa jos voisi testauttaa tuon geenin olemassa olon edulliseen hintaan. Veikkaan sen löytyvän myös itseltäni, taitaa ihan käytännössä esiintyvän myös vanhemmillani. Ihmettelen joskus miksi kaikki eivät halua lähteä Suomesta ja vaihtaa paikkaa, mutta meitä on moneksi. Ehkä se löytyy geeneistä, miksi meitä on niin moneksi.