Tänään ei ole kuvia. Niin sydämeen käynyt on se pienen pojan hukkumiskuva, jota sosiaalinen media on levittänyt. Ja toisaalta paahdetaan pakolaisvastaisuutta, puhutaan asiasta, josta ei omakohtaisesti tiedetä mitään.
Minä työskentelin aikoinaan pakolaisten keskuudessa. Kukaan ei lähde maastaan ilman todellista syytä. Tapasin kidutettuja, vainottuja ihmisiä, niitä, joiden oli oikeasti lähdettävä. Kävin Turkin kurdialueilla, joissa todella olimme hengenvaarassa. Näimme poltettuja kyliä, joista kurdit oli tapettu. – Niistä meidät karkotettiin henkemme uhalla. Meitä uhkailtiin, koska olimme nähneet tämän kaiken pahan.
Syyrian kurdialueilla kävin, kun siellä oli vielä rauha. Nyt pelkään, että kaikki ystävät sieltä ovat joko kuolleet tai pakolaisena.
Olen pakolaisten vastaanottamisen puolesta. Tämä maailma on meidän, yhteinen. Miksi ihminen ei koskaan viisastu? Sotia, kriisejä, epäoikeudenmukaisuutta loputtomiin…
Niinpä. Mikä ihme siinä on, että ihminen ei muutu ja opi. Miksi kaikki virheet on niin helppo tehdä uudelleen. Välillä on olo kuin eläsi vuotta 3000 – ja lukisi miten ihmiskunta menetteli vuodesta 1800 vuoteen 2015 … ei mitään havaittavaa eroa. Paitsi, että ihminen oppi tappamaan entistä tehokkaammin.
Olen laskeskellut, että pakolaisia, joita pitäisi auttaa on maailmassa ainakin yli 45 miljoonaa. Ratkaisun pitäisi olla syihin pureutuvaa. Pakkosiirtolaisuus ei ole loputtomiin mahdollista. Mutta niinhän se on ajateltava, että: jos minä olisin tuossa tilanteessa, niin mitä minä tekisin … varmaankin pakenisin!