Pidän matkalla olemisesta. Siitä tunteesta, että on ”ei missään”. Lentokentät ovat näitä ”ei missään”-paikkoja, etenkin turvatarkastuksen jälkeen. Lentokoneessa koen vapauden tunteen, kaikki jää maahan, on vapaa paikasta ja ajastakin siinä mielessä että pidemmillä matkoilla aikavyöhykkeet muuttuvat.

Enkä ole mitenkään sosiaalinen matkustaessani, parasta on, jos ei ”tarvitse” puhua kenellekään mitään.

Rautatieasemat ovat konkreettisemmin paikallaan, eivät ”ei missään”, mutta niilläkin voi aistia lähdön tunnelmaa. Paras junamatka ikinä oli tietysti Trans-Siperian juna. Onneksi se matkakin on tullut tehtyä.

Hotelleista, leirintäalueista, hostelleista ja telttamajoituksesta pidän. Ehkä niiden väliaikaisuuden takia. Kulkurielämä, siinä olisi se jokin, jota vielä voisin kokeilla. Tämän haaveen toteutuminen on taas vireillä, katsotaan.

Miksi tunnen olevani koditon ja juureton ja tyytyväinen siitä? Ehkä siksi, että minulla ei ollut vakituista lapsuudenkotia ja muutimme paljon. En silti syytä primaariperhettäni, päinvastoin. Haluan olla matkalla johonkin, päämäärälläkään ei ole niin väliä.

Ja nykyään maailma on pieni. Näköpuhelin on vihdoinkin toiminnassa (siitä puhuttiin jo lapsuudessani 60-luvulla) ja matkustaa voi mihin tahansa. Siispä omaisia ja etenkin lapsenlasta pääsee kyllä tapaamaan mistä tahansa lähtöpisteestä.

On silti joitakin paikkoja tällä pallolla, joissa on tullut kotoinen olo. Yksi ja läheisin tätänykyä on Orotavan laakso. Jostakin syystä Itä-Turkin kurdialueen Diyarbakir tuntui ”tutulta” 1990-luvulla, jolloin kävin siellä human rights -delegaatiossa (vaikka olosuhteet olivat siellä mitä olivat). Olen viihtynyt myös käydessäni Kuubassa Havannassa…onhan näitä, Moskova (1980-luvulla), Lontoo, Barcelona, Budapest…

Näitä mietin eilen Helsingin ja Amsterdamin välisellä lennolla. Sitten matka jatkui Madridin pompun kautta Teneriffalle.