Muistelua:
Olen aina haaveillut maailmalle muuttamisesta. Ja haaveet käyvät toisinaan toteen: minä asun jo yhdeksättä vuotta Teneriffan saarella, johon olen iki-ihastunut.
Olin pitkään haaveillut myös junamatkasta Siperian halki, sen toteutin ennen Teneriffalle muuttamistani. Hieno ja mieleenjäänyt reissu – kerran elämässä tehtävä.
Olin vuosia haaveillut myös Camino de Santiagosta, historiallisesta pyhiinvaellusreitistä Pohjois-Espanjassa, tarkemmalta nimeltään Camino Francés, Ranskan rajalta Roncesvallesta läpi viini- ja viljelysalueiden, yli vuorten, 790 km Santiago de Compostelan kaupunkiin Galiciassa. Mutta yksin en halunnut vaellusmatkalle lähteä.
Mutta noin viisi vuotta sitten tapahtui se kohtaaminen, joka muutti elämäni suuntaa: tapasin miehen, joka melkein ensitapaamiselta halusi lähteä kanssani kävelemään tuon tunnetun reitin, jonka nykyään vaeltaa noin 200 000 henkilöä vuosittain, kuntoilun ja seikkailun takia, rajojensa testaamiseksi. Harvemmin enää nykyään kukaan tekee sitä uskonnollisena suorituksena, emme mekään.
Kuusi ja puoli viikkoa kävelimme repuin ja rinkoin varustautuneena, ilman taksikyytejä tai vain osittaista matkan suorittamista. Minä sain rakkoja jalkoihini jo alkutaipaleella, mutta periksi ei annettu. Monta mieleenpainuvaa taivalta matkalta jäi, monta mukavaa muistoa erilaisista majoituksista. Muistan muutaman sateisen päivän, jolloin tarvoimme märillä pelloilla, joista tarttui kenkien pohjiin paksut kerrokset tiivistä savea. Muistan aina, kuinka kuukauden kävelemisen jälkeen pääsimme yöpymispaikkaamme auton kyydissä – kuinka helppoa eteneminen olikaan! Mutta jokaikisen caminokilometrin vaelsimme. Lopulta kävelysauvanikin väsyi ja katkesi, siellä, minne mukana tuodut oman elämän taakkakivet jätettiin.
Nykyään asun tämän vaelluskumppanini kanssa yhteisessä talossamme, jonka pihalta voimme ihailla Espanjan korkeinta tulivuorta Teideä ja aina niin vaikuttavaa ja voimakasta Atlantin valtamerta.
Erityistä on, että olemme molemmat syntyisin samasta pienestä pohjoissuomalaisesta kaupungista, kulkeneet elämänpolkujamme mutkikkaasti aivan eri teitä ja sitten täällä valtameren pienellä saarella kohtasimme. Ehkäpä meille molemmille on sattunut samanlainen matkustusgeeni, sillä kumpikin olemme kulkeneet paljon eri puolilla maailmaa jo ennen tapaamistamme ja tutustumistamme.
Yhdessä olemme jo kartuttaneet magneettikokoelmaamme ajellen kolmesti Euroopan halki edestakaisin, n. 15 000 km kesässä.
Tänään, yllättäen, asuinkumppanini kysyi minulta sen kysymyksen, jota olen niin pitkään odottanut: – Joko meidän olisi pian aika lähteä yhdessä reppureissumatkalle maailman ympäri?
P.S. Tämä kertaus teille vakiolukijoilleni on siksi, että lähetin päivityksen myös toisaalle; kerron myöhemmin, jos jotakin kuuluu.
