Neljä päivää sotaa Ukrainassa. Olen surrut, itkenytkin tätä maailmantilannetta. Olen perehtynyt aiempaa paremmin Ukrainan tapahtumiin 2000-luvulla. Huomannut, että sotaan johtanut prosessi on ollut pitkä ja jo verinen sekin. Olen lukenut mielipidekirjoituksia sekä NATOn kannattajilta että vastustajilta ja liittoutumattomuuden puolustajilta. Ukrainamielisiltä ja venäläismielisiltä. Venäjä ei ole yhtä kuin presidenttinsä. Kaikki kansat vastustavat sotaa. Sotilaita voidaan pakottaa tai aivopestä, mutta kukaan tavallinen ihminen, mikään kansa ei halua sotaa.
Vallanpitäjät, diktaattorit, ne, jotka pyrkivät hallitsemaan maailmaa päättävät sotatoimista ja syyllistyvät tuhoon ja tappamiseen.

En halua tässä asettua minkään rintaman puolelle tai vastaan, sillä näitä mielipiteitä on some ja tiedonvälitys täynnä. Tärkeää on vain yksi asia: RAUHA!
PEACE, PAZ, МИР, FRED

Mielenosoituksia rauhan puolesta on järjestetty ympäri maailmaa. Olen ajatuksissani mukana: nuorempana osallistuin kaikkiin rauhankulkueisiin silloin kun niitä vielä järjestettiin YK:n päivänä, osallistuin myös toimintaan rauhanjärjestöissä.

Moni sota on tullut lähelle etenkin kun tein aikoinani pakolaistyötä. Kuulin painajaismaisia tarinoita mm. Bosnian muslimeilta, kroaateilta, kurdeilta, irakilaisilta, afrikkalaisilta Ruandan kansanmurhaan uhreilta. Syyrian tuho suretti myös, sillä vierailin Aleppossa rauhan aikana, minulla oli siellä ystäviä. Turkin Kurdistanissa jouduin näkemään tuhottuja, vielä savuavia kurdikyliä, kuolleiden poikien itkeviä äitejä.

Olen käynyt Auchwitchissa, menettänyt yöuneni.

Meillä on vain tämä yksi maapallo. Kuinka hullua on sotia ja tappaa toisiaan tällä pienellä pallolla!