Eilen oli tunnerikas päivä.

Ensin olin lapsenlasta ihmettelemässä ja ihailemassa, vähän hoitamassakin. Voi sitä rakkauden määrää, jota tuo pieni ihminen herättää: laittaa pohtimaan omaa lapsuuttani, omia lapsiani, vanhempiani, elämän kulkua yleensä…

Illalla kävin Oulun kaupunginteatterissa Punavalkoisia lauluja -esityksessä. Ryhmä on kiertänyt nyt vuoden Suomea laulaen v.1918 sisällissodan lauluja. Koskettavia – ja minulle etenkin monet punaisten lauluista olivat tuttuja.

Paljon ajattelemisen aihetta antoi siis tämä päivä.

Ettei menisi aivan mummohörhöilyksi, kävin stand up -esityksessä teatteri Riossa, joka joskus Oulun vuosinani oli elokuvateatteri, mutta sittemmin muutettu ravintolan ja teatterin yhdistelmäksi. Tämä oli ensimmäinen stand up -teatterikokemukseni. Koska esiintyjä oli tunnettu näyttelijä, piti käydä kokemassa tätä genreä.

Miltä tuntui? No, väki oli enimmäkseen meitä harmaapäitä. Miten täälläkin on heitä yhtä paljon kuin Puertossa? Ehkä siksi, että näyttelijä on samaa ikäluokkaa. Yleisö tuli paikalle jo hyvissä ajoin (niin minäkin, koska olin saanut viimeisen lipun). Juomia ja ruokia nautti suurin osa (minä en, Suomen hinnoilla). Mutta se, mikä ihmetyttää minua suuresti, on yleisön ”laumakäyttäytyminen”, se, että kaikki nauravat, silloin kun oletetaan, että pitäisi nauraa. Ja tekevät, mitä esiintyjä käskee. – Minua ei naurattanut, enkä totellut.

No, olihan se vaihtelua kuulla esitys suomen kielellä.