Meillä on ollut tavallista lämpimämpi alkuvuosi, mutta myös paljon calimaa. Tuulet ovat tuoneet hiekkaa Afrikasta jo moneen kertaan. Keuhko-ongelmaisille se on hankalaa, mutta myös meille terveemmille ohut hiekkapöly aiheuttaa joskus kurkun karheutta tai silmäoireita. Terassit, parvekkeet, uima-altaat ym ovat nekin saaneet pölykatteen.
Kävimme illallisella – väsyneenä ”työpäivän” jälkeen, kun jääkaappi ammotti tyhjyyttään – syömässä Chamosissa Santa Ursulassa. Minä pidän kovasti paikan ensalada tibiasta ja carne mechadakin oli salsoineen ihan hyvää.
Täällä on mahdollista mennä ulos syömään paljon useammin kuin Suomessa, sillä edullisia ruokapaikkoja on paljon. Santa Ursula – La Victoria – Matanza on seutua, josta löytää kymmeniä guachincheja ja bodegóneja.
Myrsky on jo laantunut, mutta calimaa on vielä ilmassa.
Heräsin aamuyöstä kovaan tuulen viuhinaan ja myrskyyn. Lämmintä puhaltaa Afrikan suunnalta, palmuista putoilee kuivia lehviä ja irtoroskia lentelee pitkin pihaa. Appelsiinejakin on tipahdellut puista. Teide on taas caliman takana ja mittari näyttää nyt aamulla +23.
Tänään on voimassa sekä tuuli- että aaltovaroitus.
Tänään pelasin elämäni ensimmäistä kertaa golfia. Loppusyksystä kävin kurssin ja green cardin – joka muuten nyt on sähköinen – sain nyt maksettuani tämän vuoden Espanjan golffederaation jäsenmaksun.
Suomalaiset pelaavat maanantaiaamuisin Rosaledassa, joten sinne taas viikon kuluttua. Onhan minulla hieno uusi bagikin (välineurheilua 🙂 ). Päivä oli lämmin ja sain onneksi pelikaveriksi henkilön, joka oli suurinpiirtein samaa tasoa kanssani. Oli mukava pelata!
P.S.
Puerton karnevaaliaikataulu:
Manteli kukkii! Riitan nimipäivän (suomalainen kalenteri) kunniaksi ajelimme Santiago del Teidelle: mantelipuut olivat kauneimmillaan kukassa juuri nyt. Niissä on hieno mieto tuoksu ja kauniitakin ne ovat. Päivä oli aurinkoinen ja kesäinen.
Vuosittainen traditio tämä mantelinkukkareissu on ollut, vaikkakin joinakin vuosina on ollut muita menoja tähän aikaan. Kukinta vaihtelee tietysti myös hieman, mutta alkuvuodesta – tammikuussa – se yleensä on.
Kannattaa siis mennä katsomaan ihan näinä päivinä, sillä kukinta on nopeasti ohi. Kun vihreät lehdet kasvavat puihin, kukkia ei enää ole.
Pidän matkalla olemisesta. Siitä tunteesta, että on ”ei missään”. Lentokentät ovat näitä ”ei missään”-paikkoja, etenkin turvatarkastuksen jälkeen. Lentokoneessa koen vapauden tunteen, kaikki jää maahan, on vapaa paikasta ja ajastakin siinä mielessä että pidemmillä matkoilla aikavyöhykkeet muuttuvat.
Enkä ole mitenkään sosiaalinen matkustaessani, parasta on, jos ei ”tarvitse” puhua kenellekään mitään.
Rautatieasemat ovat konkreettisemmin paikallaan, eivät ”ei missään”, mutta niilläkin voi aistia lähdön tunnelmaa. Paras junamatka ikinä oli tietysti Trans-Siperian juna. Onneksi se matkakin on tullut tehtyä.
Hotelleista, leirintäalueista, hostelleista ja telttamajoituksesta pidän. Ehkä niiden väliaikaisuuden takia. Kulkurielämä, siinä olisi se jokin, jota vielä voisin kokeilla. Tämän haaveen toteutuminen on taas vireillä, katsotaan.
Miksi tunnen olevani koditon ja juureton ja tyytyväinen siitä? Ehkä siksi, että minulla ei ollut vakituista lapsuudenkotia ja muutimme paljon. En silti syytä primaariperhettäni, päinvastoin. Haluan olla matkalla johonkin, päämäärälläkään ei ole niin väliä.
Ja nykyään maailma on pieni. Näköpuhelin on vihdoinkin toiminnassa (siitä puhuttiin jo lapsuudessani 60-luvulla) ja matkustaa voi mihin tahansa. Siispä omaisia ja etenkin lapsenlasta pääsee kyllä tapaamaan mistä tahansa lähtöpisteestä.
On silti joitakin paikkoja tällä pallolla, joissa on tullut kotoinen olo. Yksi ja läheisin tätänykyä on Orotavan laakso. Jostakin syystä Itä-Turkin kurdialueen Diyarbakir tuntui ”tutulta” 1990-luvulla, jolloin kävin siellä human rights -delegaatiossa (vaikka olosuhteet olivat siellä mitä olivat). Olen viihtynyt myös käydessäni Kuubassa Havannassa…onhan näitä, Moskova (1980-luvulla), Lontoo, Barcelona, Budapest…
Näitä mietin eilen Helsingin ja Amsterdamin välisellä lennolla. Sitten matka jatkui Madridin pompun kautta Teneriffalle.
Kotimatka alkaa. Aamulla oli Oulussa lumipyry, -7 astetta. Helsinki-Vantaalla on maa paljaana, vettä sataa tihuttaa, +2 astetta. Niinpä, Suomi on pitkä maa.
Huomenna lennän Teneriffalle taas monen pompun kautta. Oulusta lähti tänään myös suora lomalento Teneriffalle, mutta se olisi ollut kalliimpi kuin pomppuni ja toisaalta suorat lennot ovat pitkästyttävän puuduttavia. Ja lomalennot, huh! Kaikki suomalaisia ja menossa lomalle. (Anteeksi suomalaisia loukkaava kommenttini, mutta mieluummin matkustan reittilennoilla.)
Ensi yön vietän kentän Scandicissa, jonne juuri odotan huonetta. Hotellin valintaan vaikutti se, että jatkolento lähtee aamuvarhaisella, joten yritän antaa itselleni jonkin verran enemmän aikaa nukkua.
Tietysti lähempänä olisivat olleet ne unimunat, jollaisessa yövyin tullessa, mutta se juttu on jo koettu.
Tuntuu hyvältä palata kotiin, mutta muutaman kyyneleen olen jo vuodattanut ikävästä pikkuista lapsenlastani kohtaan: saimme olla pari viikkoa melko tiiviisti yhdessä.
Mummoilun välillä teatteria: kävin katsomassa TV:stä tuttujen Noin viikon uutisten koomikkojen stand up -kiertueen esityksen. Olihan se välillä viihdyttävää, vaikka minä en ole niitä, jotka kovin helposti nauravat vitseille, etenkään ääneen. Yleisöä ihmettelin, kun heillä kuulosti olevan kovin hauskaa.
Pakkanen kiristyy, noin kymmenen astetta, ei hyvä!
Nyt on tauti selätetty, noro on onneksi nopeasti sairastettavissa. Teen koekävelyä kaupungilla, kunto tuntuu jo olevan ennallaan. On muutama aste pakkasta, hyvin vähän jos ollenkaan lunta, mutta hyytävä tuuli puhaltaa mereltä. Meri ja joki ovat sulana, vain rannalla on jonkin verran jäätä. Pipo ja hanskat on pakko pukea muiden talvivaatteiden lisäksi.
Huomaatteko, aurinko pilkistää jo!
Minulla on paluumatka koti-Teneriffalle ensi viikolla, lapsenlapsi sai päiväkotipaikan.
Kaipaan jo etelän lämpöön. – Teneriffallakin on ollut hieman viileämpää, meillä Orotavassa alle 20 asteen päiviä, mutta lämpenee, kun palaan. Näin olen suunnitellut.
Lapsenlapsen syntymäpäivät on vietetty. Hyvät juhlat, vieraita, lahjoja ja tietysti kakku, jota päivänsankarikin sai maistaa. Kaikki meni muuten hienosti, mutta minä sain noroviruksen. Sitä on täällä liikkeellä.
Niinpä olen ainakin tänään petipotilaana radio-ohjelmat viihdykkeenäni. Kuunnelkaapa Yle Areenasta Valheenpaljastaja-sarja, suosittelen! Siinä selvennetään nykymedian valeuutisia, huijauksia, disinformaatiota ja kaikkea, mihin ei kannata uskoa. Eipä juuri mihinkään!
Minä olen jo lopettanut kommentoinnin tai julkaisemisen facebookissa, sillä niin paljon ikäviä asioita siellä tulee vastaan. En anna enää algoritmeille aineistoa.